Iisalmen Kirkkoaukion, Kirkkopuiston ja Otavan puiston muodostama akselisommitelma on historiallisesti, symbolisesti ja kaupunkikuvallisesti kaupungin ydinkeskustan merkittävin kokonaisuus. Symmetrinen ristiakselisommitelma on maamme asemakaavahistoriassa harvinainen.

Arkkitehti Eino Pitkäsen suunnittelema, kirkkohallituksen päätöksellä 1.4.2003 suojeltu, 1934 valmistunut funktionalistinen Pyhän Ristin kirkko (aik. Uusikirkko) sijaitsee Otavan- ja Kirkkopuiston muodostamien näkymäakselien leikkauskohdassa keskellä Kirkkoaukiota ydinkeskustan korkeimmalla kohdalla. Mäeltä avautuu maisema kolmeen suuntaan Porovedelle. Kirkko näkyy komeasti kauas etelään näkymäakselin päätteenä. Itä-länsisuuntaisen Kirkkopuistoakselin itäisenä päätteenä on ortodoksinen Pyhän Profeetta Eliaan kirkko.

Kirkkoaukion kolmea kulmaa rajaavat eri vuosikymmenien arkkitehtuuria edustavat koulurakennukset, luoteiskulman klassistinen lyseorakennus on arkkitehti Yrjö Sadeniemen (1932) ja koilliskulman 1950-luvun tyypillistä koulu-suunnittelua oleva rakennus arkkitehti Seppo Ruotsalaisen (1957). Lounaiskulman uuteen Luma-keskukseen (2003 arkkitehtitoimisto Pekka Laatio) on liitetty arkkitehti Bertel Strömmerin alunperin paloasema-vesitorniksi (1932) suunnittelema funktionalistinen rakennus, joka kirkon ohella on tärkeimpiä Iisalmen kaupungin siluetin elementeistä.

Monumentaaliaukion arvoa korostavat sitä ympäröivien korttelien merkkirakennukset, itäpuolella arkkitehtitoimisto Ström & Tuomiston suunnittelema seurakuntatalo (1960) ja arkkitehti Pekka Pitkäsen kulttuurikeskus (1989) sekä eteläpuolella arkkitehti Wivi Lönnin (1908) suunnittelema Otavan koulu ja arkkitehti Eino Pitkäsen funktionalistinen Keskustan koulu (1939).

Itäisen näkymäakselin päätteeksi rakennettiin 1957 arkkitehti Ilmari Ahosen suunnittelema kupolikattoinen Pyhän Profeetta Eliaan kirkko. Ortodoksikirkon ympäristössä Kirkkopuistonkadun varrella on useita kulttuurihistoriallisesti arvokkaita rakennuksia.

Kirkkopuistoakselia reunustavat koivurivit ja pohjois-eteläsuuntaista Otavanpuiston akselia tammirivit.

Historia

Iisalmen kauppala perustettiin 1860 Iisalmen pitäjän Haukiniemen niemelle. Kauppala muuttui kaupungiksi 1891.

Kirkkoaukiosta tehtiin sommitteluehdotuksia lähes 130 vuoden ajan. Kaikille ehdotuksille oli yhteistä monumentaaliaukion peruslähtökohdan säilyttäminen: Ehdotuksissa kirkko sijaitsi puistoakselien risteyksessä ja aukion kulmat oli rakennettu. Symmetristä kirkkoaukiota esitettiin jo Iisalmen ensimmäisessä asemakaavaluonnoksessa 1857. Ensimmäinen asemakaava valmistui 1861. Alfred Sjöströmin 1877 laatimassa kauppalan asemakaavassa aukiosommitelma täydentyi puistoakseleilla.

Kirkkoaukion monumentaalista luonnetta painotettiin 1912 vahvistetussa kaupungin ensimmäisessä asemakaavassa (V.O. Lille), jossa aukion rajausta korostettiin kulmiin sijoitetuilla rakennustonteilla. Eino Pitkäsen asemakaavassa (1935) olivat jo paikoillaan kirkon lisäksi lyseo- ja paloasemarakennukset ja aukion kaikkiin kulmiin oli suunniteltu rakennusmassat.

Asemakaavan muutoksella (Pirjo Pykäläinen-Vesalainen) 2001 palautettiin monumentaaliaukiosommitelma, ja alueen arvokkaat rakennukset suojeltiin. 2000-luvun alussa puistoakselien ja aukion maisemasuunnitelman laati maisema-arkkitehdit Byman & Ruokonen Oy. Maisemasuunnittelun lähtökohtana oli jo osittain toteutunut Pitkäsen funktionalistinen aukiosommitelma.

Lähde: Museovirasto: Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY

Iisalmella on poikkeuksellisen laaja ja paljon eri ikäisiä rakennuksia sisältävä asema-alue. Hyvin säilynyt asemapuisto kokoaa rakennukset omaleimaiseksi asemanseuduksi.

Paloisvirran rannalla sijaitsevan rautatieaseman asemarakennus on rakennettu Oulun radan III luokan asemasuunnitelmien mukaisesti. Sen ohella asemapuistossa on asemapäällikön koristeellinen asuintalo, veturitalli, makasiinit, vesitorni ja useita asuinkasarmeja talousrakennuksineen eri vuosikymmeniltä sekä suurista kivilohkareista ladottu ns. vara-asema sotavuosilta.

Radan itäpuolelle jäävät veturitallit ja koneiden huoltoon liittyvät muut rakennukset. Rautatieasema sijaitsee Poroveden rannalta lähtevän Savonkadun itäpäässä.

Historia

Kuopioon asti 1889 valmistunutta Savon rataa jatkettiin Kajaaniin 1898-1904. Rautatie osoitti tarpeellisuutensa erityisesti viljan kuljetuksissa, mutta sen nähtiin parantavan alueen mahdollisuuksia myös voin, tervan ja puutavaran kuljetuksen nopeuttajana. Rataosan ainoa III luokan asema valmistui 1902 Iisalmeen. Asematyyppi oli Bruno Granholmin suunnittelema. Rakennusta laajennettiin 1904 ja 1930.

Iisalmesta tuli risteysasema, kun rata Ylivieskaan valmistui 1926. Tässä yhteydessä Iisalmeen rakennettiin uusi veturitalli ja vesitorni radan itäpuolelle. Asemalta Iisalmen satamaan Poroveden rantaan vienyt pistoraide valmistui 1907.

Lähde: Museovirasto: Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY

Alue sijaitsee Porovedestä pohjoiseen jatkuvan Kirkonsalmen itärannalla. Maasto laskee alueella kohti Kirkonsalmea ja hautausmaa sijaitsee osittain rinteessä. Alueella on säilynyt vanhaa puustoa. Tien varressa olevat rakennukset (Kellbergin baari ja asuinrakennukset) peittävät näkymää kirkolle tieltä päin katsottuna. Kirkon pohjoispuolella ja hautausmaan eteläosasta itään sijaitsee avoimemmat peltoalueet.

Alueella sijaitsee rakennushistoriallisesti arvokkaat rakennukset kirkko, kellotapuli ja paarihuone. Kirkon pohjoispuolella on myös säilynyt koivukuja muistona vanhasta pappilasta. Alue rajautuu peltoihin ja asutusalueisiin.

Lähde: Iisalmen kulttuuriympäristö keskustaseutu -selvitys (Iisalmi 2014)

Koljonvirran historiallinen maisema-alue sijaitsee Oulun tien varressa Iisalmen keskusta-alueesta pohjoiseen päin. Maisemallista arvoa tuo aluetta halkova Koljonvirta. Virran yli on rakennettu silta, jolta avautuvat kaukomaisemat sekä etelään ja pohjoiseen. Alueella sijaitsee muun muassa Juhani Ahon museo, jonka yhteydessä on useita historiallisesti arvokkaita rakennuksia. Alueella on käyty myös Suomen sodan taisteluita, joten alueella on myös merkittävä historiallinen arvo. Alue käsittää Koljonvirran rantamaisemat sekä Pikku-Iihin työntyvän Mansikkaniemen harjun.

Lähde: Iisalmen kulttuuriympäristö keskustaseutu -selvitys (Iisalmi 2014)

Poroveden etelärannalla, Peltosalmen suulla, leviävät laajat viljelysaukeat, jotka kuuluvat Itikan ja Ahmosaaren suurtiloihin. Tiloilla on säilynyt melko yhtenäiset pihapiirit ja päärakennukset, jotka edustavat pääasiassa 1800-luvun rakentamista.

Talouskeskukset sijoittuvat loivasti kumpuilevan ranta-alueen ylänteille. Tilojen lehtevät pihapiirit vanhoine rakennuksineen muodostavat maisemassa selkeät kiintopisteet. Poroveden Nerkoonjärveen yhdistävän Peltosalmen molemmilla rannoilla on säilynyt edustavaa viljelysmaisemaa ja useita maatilojen rakennusryhmiä. Peltoniemeen johtava maantie muodostaa maisemallisen rajauksen salmeen laskeutuville pelloille. Peltosalmen 1956 rakennettu terässilta laajoine tukikaarineen nousee näyttävänä alavasta viljelysmaisemasta.

Historia

Itikka ja Ahmonsaari ovat Ulmalan kylän taloja. Itikan kartanomainen päärakennus, jossa on 1800-luvun puolivälin arkkitehtuurille tyypillinen poikkipääty, on rakennettu 1860-luvulla Collan-suvun omistaessa tilan. Tilan on omistanut myös Canth-suku, mistä syystä Minna Canthin nimi liitetään Itikan taloon. Ahmonsaari on entinen henkikirjurin virkatalo. Empire-vaikutteinen päärakennus on uusittu 1930-luvulla.

Lähde: Museovirasto: Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY

Runni on maamme vanhimpia terveyslähteitä ja paikalla on edelleen toimiva terveyskylpylä. Runnin alueella on Kiurujoen oikaiseva Saarikosken sulkukanava, joka on viimeinen Suomeen rakennettu puusulku.

Laajahkon puiston ympäröimä Runnin kylpylä sijaitsee Haapajärven kylässä, polveilevan Kiurujoen etelärannalla. Runnin terveyskylpylällä on uudet tilat, mutta Runniin 1900-luvun alussa rakennetuista rakennuksista on vielä jäljellä ja käytössä vanha hotelli vuodelta 1904 ja kaksi asuntolarakennusta. Kylpylän vanha hoitolaitos on valmistunut 1910. Runnin koskeen 1800-luvulla rakennettu neulatammi, jokeen kylpijöitä varten rakennettu pato, on kunnostettu.

Restauroitu, liki 70 vuotta suljettuna ollut Saarikosken kanava puusulkulkuineen on avattu jälleen liikenteelle. Saarikoski liittyy Museoviraston restauroimien ruukkien muodostamaan nähtävyysverkostoon Pohjois-Savossa ja on jatkoa viraston puusulkurestauroinneille, joita on tehty Ilomantsin Möhkössä ja Suonenjoen Kuivataipaleella.

Historia

Ensimmäiset vieraat tulivat Runniin jo 1770-luvulla, jolloin terveyslähteitä perustettiin ympäri Suomea. Kuopiolaisen piirilääkäri Emanuel Elfenbergin löytämä radiumpitoinen lähde sijaitsi Wilhelmsdalin eli Liisankorven tilalla. Runnin suosiota lisäsi Henrik Porthanin 1794 kirjoittama artikkeli terveysvesilähteestä. Juomamajan ja kylpylän rakentamisen myötä alueesta kehittyi vilkas kylä. Runnin kukoistuskausi oli 1900-luvun ensimmäisillä vuosikymmenillä. Pitkän lamakauden jälkeen Runni on herännyt eloon lomakotina.

Saarikosken sulkukanava rakennettiin 1903-1905. Kanava palveli Kiuruveden väylän matkustaja- ja tavaraliikennettä. Parhaimmillaan kanavaa käytti noin 38 alusta päivässä. Vuonna 1923 avattu Iisalmi-Ylivieska -rataosuus romahdutti vesiliikenteen reitillä ja kanava suljettiin 1932. Runnin seisake rakennettiin lähelle kylpylää.

Lähde: Museovirasto: Valtakunnallisesti merkittävät rakennetut kulttuuriympäristöt RKY

Iisalmen kaupunkikeskustan rakenne on muotoutunut useiden kaavavaiheiden kautta 1800-luvulta lähtien. Kaavoitus on ohjannut kaupungin kasvua, toimintojen sijoittumista ja kaupunkikuvan kehittymistä eri aikakausina. Keskeinen ja nykypäivään asti säilynyt piirre on keskustan puistomaisuus sekä esplanadityyppiset katujärjestelyt.

Kaavoituksen kehitys alkoi W. Forssin vuonna 1857 laatimasta asemakaavaehdotuksesta, joka ei toteutunut sellaisenaan, mutta vaikutti vahvasti myöhempään suunnitteluun. Suunnitelma perustui ruutukaavaan, jossa korttelit olivat suorakulmaisia ja kadut suoria sekä leveitä puistokatuja. Ratkaisuilla edistettiin myös paloturvallisuutta.

Forssin vuonna 1862 laatima varsinainen asemakaava oli aiempaa pienempi, mutta säilytti ruutukaavan periaatteet. Keskeisiä elementtejä olivat tori, leveä pääkatu (Otavankatu) sekä palokadut.

Alfred Sjöström kehitti kaavaa edelleen vuonna 1877 laajentaen kaupunkia ja korostaen puistoalueiden merkitystä. Kaupunki kasvoi erityisesti pohjoiseen ja itään, ja puistot sekä akselimaiset katujärjestelyt muodostuivat keskeisiksi piirteiksi. 1800-luvun lopulla Iisalmen kehitystä ohjasi vahvasti vesiliikenne, ja satama oli kaupungin keskus. Rautatien valmistuminen vuonna 1902 alkoi siirtää painopistettä vähitellen sisämaahan.

Vuonna 1912 V. O. Lille laati uuden asemakaavan, jossa huomioitiin rautatie ja laajeneva kaupunkirakenne. Kaava toi lisää asuinalueita, puistoja ja organisoidumman rakenteen, vaikka kaikkia suunnitelmia ei toteutettu.

Otto-Iivari Meurmanin vuoden 1956 yleiskaava ohjasi kaupungin laajempaa kehitystä. Siinä keskusta varattiin liike-elämälle ja asuminen sijoitettiin sitä ympäröiville alueille. Kaava perustui hajautettuun, viihtyisään asutukseen ja alueiden toiminnalliseen eriyttämiseen. Myöhemmät vuosikymmenet toivat lisää kaavamuutoksia, rakentamista ja laajentumista, erityisesti 1960–70-luvuilla, jolloin myös kuntaliitos mahdollisti kaupungin kasvun uusiin suuntiin.

Kokonaisuudessaan Iisalmen kaavoitus on kehittynyt ruutukaavaan perustuvasta puukaupungista kohti laajenevaa, monikeskuksisempaa ja liikenneverkkojen muokkaamaa kaupunkirakennetta.

Iisalmen lyseon lattiassa olevat hakaristit herättävät ihmetystä vierailijoissa. Lyseossa hakaristi on sijoitettuna myös pääoven yläpuolella oleviin kaiverruksiin. Nämä hakaristit ovat peräisin koulun rakentamisvuodelta 1931 ja ne kuuluvat lyseon alkuperäiseen lattiaan ja seinään. Rakennus on nykyään suojeltu, joten niitä ei voida noin vain poistaa. Museoviraston verkkosivujen mukaan: ”Rakennusperintölain tavoitteena on turvata rakennetun kulttuuriympäristön ajallinen ja alueellinen monimuotoisuus, vaalia sen ominaisluonnetta ja erityispiirteitä sekä edistää sen kulttuurisesti kestävää hoitoa ja käyttöä.” Kun poistamisesta keskustellaan, nousee esiin myös kysymys siitä, voidaanko tällaisia vaikeaan historiaan liittyviä koristesymboleita poistaa tai peittää, vai onko silloin kyse historian poistamisesta ja peittelystä.

Tässä tekstissä käsitellään sitä, mitä syitä hakaristin valintaan Iisalmen lyseon koristuksiin on voinut olla, mitä merkityksiä Iisalmen lyseon hakaristeillä ja hakaristisymbolilla yleisesti on historiallisesti ollut, miten se on tullut käyttöön Euroopassa ja Suomessa, sekä mitä tarkoitetaan vaikealla historialla.

Iisalmen lyseon hakaristit

Iisalmen lyseo on perustettu vuonna 1896 ja nykyinen rakennus koristeineen valmistui vuonna 1931. Rakennus edustaa 1920-luvun klassismia ja on suojeltu. Ajalle tyypillisesti sen julkisivua ja käytäviä on koristeltu geometrisilla kuvioilla. Näistä koristeista kaikkein selkeimmin erottuvat hakaristikuviot niiden vaikean historian vuoksi.

Lyseon pääoven yläpuolella lukee latinankielinen motto Labor improbus omnia vincit. Se on peräisin roomalaiselta runoilijalta Publius Vergilius Marolta. Suomeksi se tarkoittaa: ”Hellittämätön työ voittaa kaiken.” Se olikin yksi oppikoulujen ihanteista 1900-luvun alussa. Silloin haluttiin korostaa ahkeruutta, sitkeyttä, itsekuria ja koulutuksen kautta saavutettavaa menestystä. Sisäänkäynnin yläpuolelle sijoitettuna motto toimi symbolisena porttina koulun arvoihin. Sen yhteydessä on kiveen kaiverrettu hakaristisymboli. Hakaristejä on sijoitettu myös toisen kerroksen käytävän lattiaan, missä ne erottuvat selvästi mustalla valkoista kiveä vasten.

Tarkkaa tietoa lyseorakennuksen ja koristekuvioiden suunnittelijoista ei ole. Lyseon rakennuksen piirustukset on luonnostellut arkkitehti Selim Savonius, mutta koulun suunnittelusta vastasi käytännössä arkkitehti Atte Willberg (Setälä, 1973, 37–39).

Sisäänkäynnin latinankielisen moton muotoili arkkitehti Salme Setälä, joka muutoin toimi tuohon aikaan rakennushallituksessa neuvottelevana puhtaaksipiirtäjänä (ibid.).

Lyseon sisäänkäynnin ja käytävien hakaristikuviot on todennäköisesti tehty detaljikuvina, sillä lattian marmorimosaiikki on tehty ammattitaidolla, mutta näistä kuvista tai tekijöistä ei kaupungin arkistossa ole tietoa. On mahdollista, että detaljikuvat ovat Atte Willbergin ja Salme Setälän tekemät. Tätä tukee se, että sekä Willbergillä että Setälällä oli vahva porvaritausta, ja lyseo, jota varten rakennus valmistui, oli porvarikoulu. Hakaristisymbolin ja porvarillisuuden yhteydestä kerrotaan lisää kohdassa Hakaristin käyttö Suomessa. Iisalmen lyseo oli valmistuessaan valtion omistama ja ylläpitämä koulu. Rakentajana toimi viipurilainen Pyramid Oy.

Lyseon hakaristikoristeiden asemointi rakennuksessa vastaa tyypillistä onnea ja suojelusta tuovien symbolien sijoittelua arkkitehtuurissa. Ennen hakaristin suosiota Suomessa käytettiin muun muassa viisikantaa eli pentagrammia tai käpälikköä eli hannunvaakunaa samankaltaisessa merkityksessä. Maaseudulla näitä symboleita saatettiin maalata ladon päätyyn tai kaivertaa esimerkiksi maitotonkkaan. Lyseon hakaristit on sijoitettu saman logiikan mukaisesti. Käytävien päissä ne toimivat suojaavina tai ikään kuin tilaa vartioivina symboleina. Sisäänkäynnille sijoitettuna symboli palveli onnea ja menestystä toivottavana merkkinä.

Tästä koristekokonaisuudesta muodostui johdonmukainen kasvatuksellinen viesti. Sisäänkäynnillä oleva latinankielinen motto julisti oppilaitoksen arvoja ja kannusti ahkeraan työhön, jonka nähtiin johtavan menestykseen elämässä. Käytävillä olevat hakaristit symboloivat menestystä, suojelua ja jatkuvuutta. Tällainen symbolinen kokonaisuus oli tyypillinen 1920–30-lukujen monumentaalisille kouluille. Rakennus nähtiin ikään kuin sivistyksen temppelinä. Se oli kaupungin ylpeydenaihe ja porvarillisten arvojen välittäjä. Symbolit olivat osa oppilaiden kouluarkea. Ne välittivät hiljaista viestiään oppilaille päivästä toiseen.

Rakennuksen valmistumisvuonna 1931 hakaristi oli Suomessa laajasti käytetty onnen, suojelun ja jatkuvuuden symboli arkkitehtuurissa ja koristetaiteessa. Vaikka sen käyttöön Euroopassa liittyi antisemitistisiä piirteitä jo 1800-luvulla, Suomessa se symboloi pikemminkin eriytymistä isäntämaa Venäjästä. Venäjän bolsevikkivallankumouksen ja Suomen sisällissodan myötä hakaristille tuli Suomessa erityisesti kommunismin ja sosialismin vastustamiseen liittyviä merkityksiä, jotka kuuluivat 1920-luvun alusta myös saksan natsiaatteeseen (Teivainen, 2025, 16).

Hakaristin historialliset merkitykset

Hakaristi (saksaksi Hakenkreutz) on geometrinen symboli, joita on hieman eri muotoisia. Yleisesti ottaen se on sakaroilla varustettu risti, jossa sakarat ovat suorakulmaisesti taivutettuja. Joskus hakaristin sakarat voivat olla myös kaarevia, ilman suoraa kulmaa. Myös

symbolin asento ja suunta voivat vaihdella. Hakaristin asento voi olla lappeellaan tai kulmallaan. Esimerkiksi Suomen Ilmavoimien tunnuksissa on käytetty lappeellaan olevaa hakaristiä. Samoin intialainen svastika on lappeellaan. Natsi-Saksan tunnetuimmassa punaisessa hakaristilipussa hakaristi oli kärjellään, mutta natsitunnuksissa on ollut myös lappeellaan olevia hakaristejä. (Teivainen, 2025, 65) Tämän vuoksi hakaristin asennolla ei voida perustella natsiyhteyttä tai sen puutetta.

Myös svastikaksi kutsuttu hakaristi on vuosituhansia vanha onnen symboli, jota on käytetty monissa eri kulttuureissa eri puolilla maailmaa. Nimi svastika tulee Intiasta. Euroopassa keskusteltiin sanan käyttämisen sopivuudesta eurooppalaisten hakaristien yhteydessä jo 1800-luvun lopulla. Intialaiset ovatkin toivoneet, ettei sanaa käytettäisi, ellei asiayhteys liity nimenomaan intialaiseen uskonnolliseen symboliin. (ibid., 29)

Hakaristin historia ulottuu siis kauas ennen Saksan kansallissosialistista työväenpuoluetta eli natsipuoluetta, jonka lippuun hakaristi tuli vuonna 1920. On kuitenkin tärkeä tiedostaa, että hakaristi ei tullut natsien käyttöön sattumalta, vaan sitä käytettiin Euroopassa jo 1800-luvulla osana rotunationalistista ja antisemitististä ajattelua. Rotunationalismi liittyi tuolloin kansallisuusaatteen nousuun ja kansallisvaltioiden syntyyn. Nationalismi itsessään ei välttämättä sisällä rasistisia piirteitä, vaan eteenkin 1800-luvulla sillä pyrittiin ajamaan kansallista itsemääräämisoikeutta sekä herättämään kansallista yhteenkuuluvuuden tunnetta ja ylpeyttä omista juurista. Rotunationalismi taas erottelee etnisyydet toisistaan ja arvottaa ne eriarvoisiksi. Siihen on liittynyt aina voimakkaasti valkoisen ylivallan ajatus. Natsien ideologia nojasi vahvasti ajatukseen siitä, että saksalaiset olivat etnisesti puhtaita arjalaisia, joiden arkkityyppi oli pitkä, vaaleahiuksinen ja sinisilmäinen valkoihoinen ihminen – huolimatta siitä, että esimerkiksi Adolf Hitler itse ei tätä ihannetta suinkaan edustanut. Ihannetta kannattaneiden natsien hakaristin käyttö ei siis syntynyt tyhjästä, vaikka se myöhemmin hallitsi symbolin merkityksiä.

Suomessa on usein korostettu oman hakaristin erillisyyttä natsien symbolista, mutta tämä ero ei ole aina niin selkeä kuin usein ajatellaan. Teivo Teivainen on kirjoittanut hakaristin historiasta ja yhteydestä Suomeen kattavan teoksen (2025). Teivaisen mukaan hakaristisymbolin ulkoasu vaikuttaa siihen, millaisia mielleyhtymiä se herättää. Suomessa usein vedotaan siihen, että suomalaiset versiot ovat monesti visuaalisesti hieman erilaisia kuin natsien käyttämä hakaristi. Ne muun muassa ovat lappeellaan, eri suuntaan ja niiden sakarat ovat usein lyhyemmät kuin natsitunnuksissa. Tämä ei kuitenkaan ole täysin yksiselitteistä, sillä natseilla oli käytössään erilaisia versioita hakarististä, ja erilaisia versioita on ollut myös Suomessa. Suomessa hakaristillä on ollut omat, natseista irralliset merkityksensä. Ne liittyivät erityisesti kansallistunteeseen, Venäjästä irtautumiseen sekä myöhemmin myös kommunismin vastustamiseen. Tähän perehdytään tarkemmin kohdassa Hakaristin käyttö Suomessa.

Symbolismi

Symboli on merkki, kuva, esine tai käsite, joka edustaa jotakin toista asiaa, kuten ideaa, tunnetta tai instituutiota. Se toimii vertauskuvana, joka tiivistää usein laajan merkityksen helposti ymmärrettäväksi. Symbolien merkitykset perustuvat yhteisiin sopimuksiin, ja ne helpottavat viestintää kulttuurin sisällä. Lähes kaikkialla maailmassa ymmärrettäviä symboleja ovat esimerkiksi WC-symbolit ja liikennemerkit. Ihmiset kehittävät symboleita, koska aivomme pystyvät käsittelemään kerralla vain rajallisen määrän tietoa. Kategorisointi ja yksinkertaistaminen on tarpeen, jotta pystymme ymmärtämään ja järkeistämään ympäröivää maailmaa (Kertzer, 1988, 4). Myös politiikkaa ilmaistaan symboleilla. Tästä hyvä esimerkki on puolueiden logot, jotka tulevat erittäin näkyviksi aina vaalien alla. Vaalimainoksissa pitääkin saada ilmaistua paljon tietoa pienessä tilassa ja nopealla vilkaisulla. Puolueen logo kertoo ehdokkaan ajamista asioista ja arvoista paljon ilman, että kaikkea niihin sisältyvää tarvitsee kirjoittaa mainokseen auki.

Muun muassa poliittiset ja kaupalliset toimijat voivat myös manipuloida symboleita. Mitä enemmän niihin saadaan liitettyä tunteita, sitä voimakkaampia symboleista tulee. (Kertzer, 5) Natsi-Saksaan saatiin 1930-luvun alussa aikaiseksi yksipuoluejärjestelmä, jossa vaaleja ei enää järjestetty ja vain yhden puolueen symbolit, pääasiassa hakaristit, olivat kaikkialla. Natsipuolue myös valvoi tiukasti hakaristien käyttöä ja sääti sitä rajoittavia lakeja. Näin symbolin merkitys pidettiin tiukasti puolueen arvojen mukaisena. Kertzerin (ibid.) mukaan itsensä samaistaminen suosittuun symboliin voi olla tehokas keino vallan saavuttamiseksi ja sen säilyttämiseksi, sillä vallan tunnusmerkki on todellisuuden rakentaminen. Tällä tarkoitetaan sitä, että vallanpitäjät pystyvät muokkaamaan esimerkiksi historiankirjoitusta ja poliittista narratiivia oman etunsa mukaiseksi.

Symboli on aina viesti. Mikäli symboli on monitulkintainen, on viestin tulkinta myös kiinni henkilön itsensä näkemyksestä ja suhteesta symboliin. Tämän vuoksi esimerkiksi juuri Iisalmen lyseon hakaristit nousevat aika ajoin esiin uutisissa tai sosiaalisessa mediassa. Vaikka Iisalmessa tiedetään, ettei lyseossa kasvateta natseja, ulkopuolinen vieras voi tulkita koululla näkemänsä hakaristit eri tavalla.

Hakaristin käyttö Suomessa

Hakaristi symbolina nousi suosioon Euroopassa 1800-luvun lopulla. Syynä oli mahdollisesti Troijan arkeologisten kaivausten yhteydessä löytyneet hakaristikuviot. Koska antiikin Kreikkaa ihailtiin eurooppalaisen sivistyksen kehtona, Troijan hakaristien koettiin symboloivan eurooppalaista ihannetta. Tämän innoittamana hakarististä tuli muodikas kansallisuusaatteen noustessa Euroopassa 1800-luvun lopulla.

Suomessa itsenäisyyttä edeltävillä vuosikymmenillä hakaristiä käytettiin suomalaisuutta korostavana symbolina. Haluttiin osoittaa, että Suomi oli osa Eurooppaa, itsenäisyyteen kykenevä nuori maa. Samalla haluttiin tehdä pesäeroa Suomen silloiseen isäntämaa Venäjään, joka nähtiin osana itää ja siten Euroopan ulkopuolisena. Hakaristiä käytettiin

Suomessa myös kuvastamaan porvarillisuutta, joka eurooppalaisen sivistyksen lisäksi on mahdollisesti syynä, miksi symboli haluttiin ikuistaa Iisalmen lyseon lattiaan. Porvarillisuus Suomessa liittyi 1900-luvun alussa väistyneeseen sääty-yhteiskuntaan, jossa säätyjen erojen korostaminen oli tärkeää. Yhteiskuntaluokkien erojen korostaminen oli voimissaan vielä pitkään ja näkyy osittain edelleen.

Suomen ilmavoimien symboliksi hakaristi päätyi sisällissodan aikaan, kun ruotsalainen paroni Eric von Rosen lahjoitti valkoisten joukoille lentokoneen vuonna 1918. Lentokoneen kylkeen oli maalattu hakaristi, joka oli von Rosenin lempisymboli. Siitä se jäi elämään Suomen ilmavoimien tunnuksena, kunnes sen käytöstä luovuttiin Liittoutuneiden valvontakomission kehotuksesta Lapin sodan aikana huhtikuussa 1945. Hakaristitunnus kuitenkin palasi Ilmavoimien joukko-osastotunnukseksi 1958, joissa se on näkynyt aina 2020-luvulle asti. Suomen liityttyä Natoon 2023 Ilmavoimat on vähittäin luopunut hakaristitunnuksista (Teivainen, 2025, 189).

Vaikean historian käsittely

Vaikka hakaristin varhaisvaiheet tunnetaan, on tärkeää huomioida, että symbolien merkitykset muuttuvat ajan myötä ja eri käyttöyhteyksissä. 1900-luvun alkuun mennessä hakaristi oli vakiintunut useiden antisemitististen liikkeiden tunnukseksi, ja vielä natsi-Saksan tuhon jälkeenkin sitä ovat käyttäneet erilaiset rasistiset ryhmät. Tämän vuoksi symbolia ei voida tarkastella pelkästään sen varhaisempien merkitysten kautta. Kielteisten mielleyhtymien takia hakaristin käyttö on nykyään monissa Euroopan maissa kiellettyä, lukuun ottamatta sen käyttöä historian opetuksessa. (Moilanen, 2017)

Vaikeaksi historiaksi kutsutaan menneisyyden tapahtumia, jotka ovat eettisesti, emotionaalisesti tai poliittisesti haastavia, traumatisoivia tai kiistanalaisia. Käsite liittyy usein aiheisiin, jotka herättävät yhteiskunnallista keskustelua tai vastakkainasettelua. Voidaan sanoa, että holokausti on malliesimerkki vaikeasta historiasta, ja juuri tästä syystä hakaristikysymykset ovat monimutkaisia. Historioitsijat ilman rajoja -järjestön mukaan vaikeaan historiaan usein liittyy inhimillisen kärsimyksen käsittelyä tai historiapoliittista mielenkiintoa (Tummavuori ja Hedman, 2025). Vaikean historian käsittely jakaa mielipiteitä ja herättää voimakkaita tunteita, mikä voi johtaa siihen, että itselle mieluista historiantulkintaa yritetään pakottaa yleiseksi tulkinnaksi. Historioitsijat ilman rajoja -järjestön ja Museo- ja kulttuuriperintöalan ammattiliitto MAL ry:n tutkimuksen (2025) mukaan vaikeaa historiaa käsitelleet museotyöntekijät ovat kokeneet painostusta ja uhkailua jopa Suomessa.

Hakaristin kieltämisestä lailla on keskusteltu Suomessa. Hakaristejä tutkinut Teivainen (2025, 14) on sitä mieltä, että niiden kieltäminen loukkaa ilmaisunvapautta. On ollut myös keskustelua hakaristien ”puhdistamisesta” natsien niihin liittämästä pahasta maineesta ja ”ottamisesta takaisin Suomelle”. Se on kuitenkin erittäin vaikeaa. Holokausti on jättänyt historiaan painavan jäljen, jonka poistaminenkin on ongelmallista, sillä uhkana on tilan

antaminen holokaustin kieltämiselle. Myös perustelu sillä, että historiallisten löytöjen ja Ilmavoimien vanhojen tunnusten vuoksi hakaristi olisi jollain lailla ”Suomen kansakunnan omaisuutta” on hutera. Henrikssonin (2020, 159) mukaan se, mitä kansallisromantiikan hengessä väitetään kansakunnan omaisuudeksi on ”ylhäältä alas päin tullutta, eräänlainen yläluokan projekti”. Suomen kansallisuusaate syntyi 1800-luvulla, joskin ajatus Suomesta ja suomalaisista yleistyi jo sata vuotta aikaisemmin. Suomen autonomian ajalla 1800-luvun alkupuolella syntyi Fennomaniaksi ja Suomenmielisyydeksi kutsuttu kansallisuusliike. Se taisteli suomen kielen aseman puolesta ja pyrki osoittamaan Suomen kansakunnaksi. Jälkimmäisessä pyrkimyksessä oli noihin aikoihin muodikkaalla kansallisromantiikalla suuri rooli. Siihen liittyi vahvasti esimerkiksi Lönnrotin runonkeräysmatkat ympäri nykyisen Suomen aluetta ja Karjalaa. Näistä runoista hän kokosi ja editoi Suomen kansalliseepoksen Kalevalan.

Kansallisuusaate ja Fennomania olivat pääasiassa nuoren sivistyneistön liikkeitä. Kansallisuusaate ja ajatus kansakunnan omaisuudesta liittyvät tiiviisti toisiinsa, kun tarkastellaan kansallisen identiteetin rakentumista, kulttuuriperintöä ja kansallista itsemääräämisoikeutta. Henrikssonin (ibid.) mukaan käsite kansakunnan omaisuus Suomen kontekstissa linkittyy siihen, millä tavoin Suomessa on pyritty määrittämään ja ohjaamaan kansakuntaa. Kansakunnan omaisuus ei siis ole kansan syvistä riveistä lähtevää ja sen omaa, vaan sille on pyritty luomaan muottia yläluokan omien, 1800-luvun lopun rotutieteellistenkin, ihanteiden mukaisesti.

Lopuksi

Voidaan todeta, että Iisalmen lyseon hakaristit kiteyttävät hyvin symbolin monikerroksisen luonteen ja vaikean historian haasteet. Lyseon hakaristit ovat peräisin ajalta, jossa niiden merkitys oli erilainen kuin nykyisin, mutta myöhemmät historialliset tapahtumat ovat muuttaneet niiden tulkintaa merkittävästi. Tästä syystä niiden tarkastelu vaatii historiallista ymmärrystä, mutta myös herkkyyttä nykyhetken arvoille ja kokemuksille. Kysymys siitä, tulisiko symbolit säilyttää, poistaa vai peittää, ei ole yksiselitteinen, vaan liittyy laajemmin siihen, miten suhtaudumme menneisyyteen: pyritäänkö sitä peittämään vai kohtaamaan ja ymmärtämään. Iisalmen lyseon hakaristit toimivatkin esimerkkinä siitä, miten historia on läsnä arjessa ja miten sen merkityksistä käydään jatkuvaa, ajassa muuttuvaa keskustelua.

Teksti: Kaisa Yliperttula 2026

Lähteet

Henriksson, M. (2020). Kansakunnan omaisuutta lukemassa. Tiede & edistys, (2).

Kertzer, D. I. (1988). Ritual, politics, and power. Yale University Press.

Setälä, S. (1973). Epäasiallinen kronikka viiden pääjohtajan ajalta. WSOY.

Teivainen, T. (2025). Hakaristin historia. SKS Kirjat.

Lue lisää

Iisalmen kulttuuriympäristö, keskustaseutu -raportti julkaistiin painettuna loppuvuodesta 2014. Julkaisua on päivitetty alkuvuodesta 2023 mm. suojelutilanteen osalta.

Iisalmen maaseudun rakennettu kulttuuriympäristö -kirja julkaistiin maaliskuussa 2023.

Moderniksi rakennusperinnöksi kutsutaan pääasiassa 1960-luvulla ja sen jälkeen syntynyttä rakennuskantaa. Modernin rakennusperinnön kohteita kartoitettiin vuonna 2019. Kohteiden arvotuksen suoritti arvottamisryhmä vuonna 2021.

Iisalmessa järjestettiin ikkunapäivä 16.5.2026. Päivän aikana toteutettiin kaksi erillistä ikkunakävelyä, joista toinen sijoittui Kirkkopuiston ympäristöön ja toinen aseman alueelle. Kävelyiden teemoina olivat alueiden arkkitehtuuri sekä erityisesti vanhat ikkunat osana rakennusten ilmettä ja historiaa.

Kirkkopuiston kierros esittelee Iisalmen rakennuskantaa 1900-luvun alusta 1950-luvulle. Reitin varrella on nähtävissä varhaisia pieniruutuisia ikkunoita, 1920-luvun klassismin symmetriaa korostavia ratkaisuja sekä funktionalismin aikakaudelle tyypillisiä suuria, valoa painottavia lasipintoja.

Aseman alueella kulkeva kierros keskittyy rautatieympäristöön. Alueella esiintyy rautateiden tyyppiarkkitehtuuria, ja kokonaisuus liittyy osaksi rautatieläisten elämää sekä Iisalmen kehittymistä rautatiepaikkakuntana.

Kierroksiin liittyvässä lehtisessä kohteet on koottu kartalle. Lehtinen sisältää tietoa rakennuksista, vanhoista ikkunoista, niiden tunnistamisesta ja kunnostamisesta sekä Iisalmen rautatien historiasta.

Nimet kantavat mukanaan kaupungin historiaa. Nimistön suunnittelussa käytetään paikallisia, maantieteellisiä nimiä tai muuta paikkaan liittyvää tietoa. Uusilla alueilla nimistö kehitetään yleensä jonkin aihepiirin ympärille, mikä helpottaa hahmottamaan nimen kuuluvan tietylle alueelle.

Asemakaava-alueen nimistö (katujen, puistojen ym. nimet) vahvistuu asemakaavoituksen yhteydessä.

Haja-asutusalueen nimistö syntyy kylätoimikuntien ja alueen asukkaiden ehdotusten perusteella.

Nimistötyöryhmä

Nimistötyöryhmä esittää nimistöä asemakaavaan, luottamuselinten ratkaistavaksi.

Iisalmen kaupungissa toimivaan nimistötyöryhmään kuuluvat teknisen lautakunnan 23.2.2016 § 30 päätöksen mukaisesti filosofian tohtori Jaana Luttinen, kirjasto- ja kulttuuripäällikkö Sanna Marin, asemakaava-arkkitehti Nanna Karsikas, kaavoituspäällikkö Sari Niemi ja kiinteistöinsinööri Sirkku Eloranta.