Koljonvirran tarinat

Jalkaväki

Suomen sodan aikaan jalkaväki kantoi raskaimman taakan taisteluissa, ja sitä kutsuttiinkin taistelukentän kuningattareksi. Jalkaväki oli aseistettu musketein, tussarein ja lähitaisteluasein. Musketti oli yleisin jalkaväkimiehen ase, ja tussari taas oli kierrepiippuinen tarkka-ampujan ase. Aseiden lataaminen oli hyvin hidasta, ja siksi osapuolet turvautuivat usein yhteislaukauksien jälkeen vielä lähitaisteluasein suoritettuun rynnäkköön. Armeijat marssivat taisteluun yleensä linjamuodossa. Linjassa seisten sotilaat ampuivat yhteislaukauksia, sillä musketeilla ei tahtonut osua yksittäiseen mieheen viidenkymmenen metrin päästäkään. Muoto mahdollisti jatkuvan tulen ylläpitämisen, kun rivi kerrallaan ampui muiden ladatessa. Lähitaisteluun käytiin tiiviinä rykelmänä pistimin ja miekoin, rumpujen lyödessä tahtia. Ruotsin armeijan ohjesäännön mukaisesti lähitaistelussa tuli käyttää tarvittaessa myös musketinperää, nyrkkejä, potkuja ja hampaita. Suomen sodan aikaan oli jo käynnissä muutos taistelutaktiikassa. Taisteluissa ei enää vain seisottu jäykästi paikoillaan vihollisen tykkitulessa, vaan pyrittiin korostamaan sopeutumista tilanteeseen ja maastoon.

Ratsuväki

Ratsuväen sotilaita, varsinkin kasakoita, käytettiin armeijoissa usein tiedustelijoina. Taistelussa ratsuväki ryhmitettiin neliöön, mikäli maasto antoi siihen mahdollisuuden. Kun neliön ensimmäinen rivi oli noin 30 askeleen päässä vihollisesta, kannustettiin hevoset laukkaan. Erottaessaan vihollisen silmänvalkuaiset miehet laukaisivat pistoolinsa. Sitten rivi jakaantui kahtia, vetäytyi sivustojen ympäri taakse lataamaan, ja uusi rivi suoritti saman liikkeen. Taistelutapaa kutsuttiin karakolliksi. Ratsu- ja jalkaväen noudattamat taktiikat edellyttivät miehiltä paljon. Sotilaan oli osattava liikkeessä käsitellä asettaan, ja ennen kaikkea hänen oli pysyttävä taisteluryhmityksessä kohdallaan, vaikka toiset kaatuivat ympäriltä. Tämä vaati kovaa muodollista koulutusta ja kuria.

Tykistö

Käytössä olleet tykit olivat kolme- tai kuusinaulaisia. Tykin teoreettinen kantama oli noin kolme kilometriä. Käytännössä putkea pitkin tähdättäessä kuula kantoi noin 750 metriin. Taitava tykkimies pystyi arvioimaan ammuksen putoamispaikan varsin tarkasti korotusta ja ruutimäärää säätelemällä. Ammusten loppuessa tykin pystyi tarvittaessa lataamaan rautaromulla tai jopa kenttäkeittiön astioilla. Aseen lauetessa rekyyli potkaisi tykkiä taaksepäin niin rajusti, että se oli uudelleen pyöristä kangettava takaisin tuliasemaan. Lähiseudun navetoista saatiin salpietaria, ruudin tärkeintä raaka-ainetta.

Koljonvirran alue Iisalmen vanhan kirkon läheisyydessä on asutukseltaan pitäjän vanhinta. Koljonvirralla on asuttu yli 500 vuotta aluksi maakuopissa, sitten savupirteissä ja sen jälkeen ”uloslämpenevissä” maalaistalossa. Mikael Agricolan v. 1549 Savoon tekemä tarkastusmatka johti Pohjois-Savon muodostamiseen omaksi kirkkopitäjäkseen. Pappilan perustamisen seurauksena kolme talonpoikaa joutui muuttamaan Kuopionniemeltä. Korvaukseksi kruunu antoi heille maata Iisalmesta. Lauri Laurinpoika Koljonen asettui asumaan Poroveden ja Iijärven välissä olevan virran niskalle, jossa sijaitsi Koljosen perheen eräsija. Uudistalolle annettiin nimi Koljonvirta omistajan sukunimen mukaan. Tila jaettiin myöhemmin kahtia: Koljoon ja Virtaan. Koljoset, Niskaset, Kauppiset, Nissiset, Tossavaiset ja nykyisin Iisalmen kaupunki ovat olleet Virran, sittemmin Kauppilan ja nykyisin Koljonvirran Kartanon omistajia.

Kulku Koljonvirralla vilkastui Kuningas Kustaa III antaessa käskyn vuonna 1776 rakentaa maantie Kuopiosta Iisalmen kautta Ouluun. Työhön liittyi myös sillan rakentaminen Koljonvirran yläjuoksulle. Suomen sodan jälkeen Koljonvirran väliaikainen silta korvattiin hirsiarkkusillalla. Sitä uusittiin ilmeisesti kahdessa vaiheessa, 1850-luvulla ja 1800-luvun loppupuolella. Lahon ja huonokuntoisen puusillan tilalle rakennettiin vuonna 1929 uusi teräsbetoninen ulokepalkkisilta. Vuonna 1971 valmistui paikalle nykyinen teräsbetoninen ontelolaattasilta.

Tie toi tullessaan Koljonvirralle niin sodan kuin lukuiset rauhan ajan vieraat. Tiellä kerrotaan liikkuneen 1800-luvun alussa venäläisen kauppiaan, joka tanssitti ja maalasi naisia. Samalla tämä ”vakooja” maalasi muun muassa Koljonvirran sillan. Sama kauppias palveli myöhemmin Koljonvirralla kapteenina Tutschkovin adjutanttina. Koljonvirran tilalla vieraili myös puhujamatkoillaan herännäisjohtaja Paavo Ruotsalainen. Kansantieto kertoo myös tarinaa Koljonvirran itäpuolella 1900-luvun alussa asuneesta kylätietäjästä, Dunderin mummosta, joka näki ihmisten kohtalot tuhkasta ennustamalla. Virrassa sijaitsevan Pänninsaaren kerrotaan toimineen aikojen saatossa myös uhripaikkana.

Koljonvirran alueella, kirkon ja pappilan läheisyydessä oli 1800-luvun alussa useita isoja maatiloja torppineen. Kuopion ja Oulun välinen maantie kulki alueen halki. Koljonvirran taistelujen melskeissä paloivat kaikki läheiset talot: Kauppila, Kaarakkala ja Linna. Kauppilan isäntä näki Iimäen piilopirttiinsä asti, kuinka tuli leimusi Virran seudulla lokakuisena syysiltana. Virran tilan isäntänä oli Suomen sodan aikaan Kauppinen, joka oli valistunut talonpoika. Hän jopa lähetti taistelussa tuhoutuneesta omaisuudestaan valituslistan keisarin hallinnolle. Listan mukaan taistelussa tuhoutuivat tai hävisivät muun muassa hopealusikat ja flyygeli, joka oli siihen aikaan harvinainen talonpoikaistalossa. Nykyinen Koljonvirran päärakennus on järjestyksessään kolmas. Ensimmäinen tuhoutui Suomen sodan taisteluissa ja toinen tuhoutui poikien tupakanpoltosta alkunsa saaneen palon seurauksena vuonna 1894. Nykyinen kartano on rakennettu 1898.

Suomen sodan aikaisista rakennuksista on enää jäljellä vain aittarakennus, jonka seinissä on vielä nähtävissä ammuksien jättämiä jälkiä. Sodan jälkeen aitassa kerrotaan asustaneen kaikki lähialueen kolme perhettä, ennen uusien rakennusten valmistumista. Aitta siirrettiin 1940-luvulla virran toiselle puolelle Mansikkaniemelle, Juhani Ahon museon pihapiiriin. 

Ensimmäinen IIsalmen kirkko rakennettiin vuonna 1627. Nykyinen Kustaa IV Adolfin mukaan nimetty kirkko on rakennuttu 1779. Kirkko ja sitä paljon vanhempi kellotapuli ovat edelleen paikallaan. Kuningas Kustaa IV Aadolf vieraili Iisalmessa 1802, suuren saattueen kanssa, jossa kerrotaan olleen jopa 270 hevosta. Kirkon pihalta kajahtivat myös Virran taistelun ensimmäiset laukaukset.

Pappilat ja niiden edustama elämäntapa kuuluvat jo menneisyyteen. Aikaisemmin ne kuitenkin olivat tärkeitä paikallisia kulttuurin, sivistyksen ja valistuksen keskuksia. Pappiloiden kautta pitäjiin levisivät useimmat uutuudet suuren maailman tyyleistä ja ajankohtaisista aatteista viljelyskasveihin ja maatalousmenetelmiin. Kirkollisen vallan edustajat olivat yhteisön auktoriteetteja ja pappilat maaseudulla myös viranomaisvallan keskuksia. Näissä seudun usein komeimmissa taloissa viipyivät tärkeät vieraat, ja niiden seuraelämä olikin usein alueen vilkkainta.

Dosentti A.I. Arwidsson asui kesällä 1819 Iisalmen pappilassa ja keräsi seudulta kansanrunoja. Iisalmen pappilan ullakkohuoneessa Juhani Aho viimeisteli Rautatiensä ja kirjoitti monia muitakin teoksia. Parhaiten pappila tunnetaankin Juhani Ahon perheen ja suvun keskuspaikkana. Myös savolaisen laulun säveltäjä Karl Collan syntyi ja kasvoi Iisalmen pappilassa. 

Suomen sodan aselevon aikana vastapuolten upseerit kohtasivat toisensa Iisalmen pappilassa illallisten merkeissä vielä 23. lokakuuta 1808, neljä päivää ennen taistelun alkua. Taistelun aikana venäläisten esikunta kenraali Tutshkovin johdolla oli majoittunut pappilaan. Myös Venäjän keisari Aleksanteri I vieraili pappilassa käydessään Iisalmessa 27.8.1819.

Iisalmen pappilan päärakennuksen oli 1790-luvun lopulla rakentanut Iisalmen kirkon rakennusmestari Simon Silven. Pappilamiljööstä on yhä jäljellä pihapiiristä kirkolle johtanut alun perin 1830-luvulla istutettu koivukuja. Itse pappilan kulttuurihistoriallisesti arvokas päärakennus siirrettiin vuonna 1966 Seurasaaren ulkomuseoon.